Niinpä sitä ollaan sitten vihdoin Intian pyhällä ja pölyisellä maaperällä, tarkemman ottaen Goalla Bagalla Fatima Guesthousessa. Olo on väsynyt, mutta erittäin onnellinen.
Matkani on koostunut kolmesta vaiheesta, jotta pääsin Mumbaihin asti. Ensinnä autolla kotoa isäni luokse Turkuun, sieltä Hki-Vantaan lento-asemalle ja sitten itse lento Intiaan.
Lähdin ajamaan pohjois-pohjanmaan lakeuksilta lauantaina n. 16.30. Oli tarkoitus ensinnä lähteä kohti etelää jo edellisenä päivänä, että olisin ehtinyt launtaina stadiin erääseen pienimuotoiseen kokoukseen. Tämä suunnitelma piti kuitenkin peruuttaa sillä, pakkaaminen ja asioiden yms. käytännön juttujen hoitaminen vei kuitenkin odotettua enemmän aikaa ja aiheutti vielä suunnattoman stressin. Ja sitten viimeismpänä murheena tämä mun rakas reissukumppanini eli läppäri alkoi viimeisenä iltana tilttaileen aivan totaalisesti, ei mitään tolkkua koko touhussa. En ole koskaan aikaisemmin kokenut tuollaista suunnattoman ja välissä tuskaistakin stressiä ennen reissuun lähtöä. Välissä fiilikset kävivät jo aika pohjalla ja ajattelin hetken verran peruuttaa koko matkani ja ottaa peruutusturvasta n. 90% lentojen hinnoista takaisin. Mutta onneksi tuo negatiivinen fiilis kesti vain hetken aikaa, enkä luovuttanut tälläkään kertaa reissun suhteen, vaikka monessa muussa elämäni asiassa saatankin joskus mennä sieltä mistä aita on matalin.
Matka marraskuisen lakeuden harmaudesta kohti etelän aurinkoa alkoi toisaalta ihan kivoissa fiilareissa, toisaalta tuli heti hieman vaikeuksia matkaan. No, lähes ensimmäinen auto, joka tuli vastaan lähdettyäni kotipihasta oli ruumisauto, joka tuli jonkun kotoa… ilmeisesti lähimmäiset olivat halunneet jättää viimeiset jäähyväiset kotoa käsin tai jotain. Musta arvos auto ihmisruumiin viimeiseen matkaan oli sisältäkin niin hienoksi laitettu, arkku näkyi lasien läpi ja se oli valaistukin hienosti sisältä. Tuosta vain tuli sillä hetkellä mieleen, että toivottavasti tämä reissu tulee menemään hyvin. Suurin vaara tekijä niin Suomessa, mutta erityisesti Intiassa on liikkenne. Viime jouluna Anjunassa kuoli moottoripyörä-onnettomuudessa n. 30-vuotias ruotsalinen nainen. Ja sitten suomen liikennekin on välissä todella hullua, josta sain etelään ajaessa jälleen kerran valtavasti todisteita. Reissussa saattaa sattua ja tapahtua kaikkea ennenalta tietämättömiä yllätyksiä esim. tsunami vuonna 2004. Mutta no, en halua edes tuollaisia ajatuksia nyt ajatellakaan, reissuistahan ei murehtimalla tule mitään ja jokainen uusi minuutti on minulle yhtä suurta seikkailua, joka voi tuoda kaikkea positiivista yllättävää mukanaan, joten heitän nyt kankkulan kaivoon kaikki murheeni ja pelokoni reissustani ja muustakin elämästäni. Kolme seuraavaa kuukautta ainon todellakin elää ja nauttia jokaisesta hetkestä, jotka tulen kohtaamaan, niin positiivisessa, kuin sitten väistämättä myöskin välissä negatiivisisessa mielessä.
Piipahdin pistämässä sitten kotiseutuni halvinta dieseliä tankkiini. Automaatista en saanut, kun ilmoitti yhteyshäiriötä. Sitten piti tankata itsepalvelusta ja tankkiin menikin 36 litraa todella saastuttavaa fossiilista polttoainetta. Sitten menin sisälle huoltamoon maksamaan ja siellä odotti toinen yllätys. Kortti ei kelvannut vieläkään, ilmoitti samaa yhteyshäiriötä ja koska muilla varakorteilla ei ollut vielä katetta, eikä käteistä, iski päälle pienin pieni paniikki: tähänkös tämä matka sitten jo kaatuu, 12 kilometrin päähän kotoa. Onneksi huoltamolla oli toinenkin korttilinja käytössä, josta sitten huojentunein mielin saatoin maksaa menovedet. Ja sitten lädin vain ajamaan tuttua nelostietä etelään ja pistin c-kaseteilta kunnon letkeää matka musiikkia soimaan. Valitettavasti ajokeli oli lähes kokomatkan todella todella huono. Siinä neljän jälkeen alkoi jo hämärtää todella hyvin ja vettäkin alkoi ripsiä, välissä taisi tulla myöskin räntää, muttei onneksi alijäähtynyttä vettä, se olisi tehnyt ajokelistä todella vaarallisen liukkaan. Kun pimeys vihdoin laskeutui kokonaisuudessaan pohjolan ylle ja vesisade yltyi, oli ajaminen todella tuskaisen rasittavaa ja piemeää, koska eihän tuota lunta ollut juuri nimeksikään. Tein ensimmäisen pysähdykseni n. 150 kilsan jälkeen. Veden tulo lakkasi ennen Jyväskylää, mutta ei keli juurikaan parantunut, koska tienpinta näytti välissä siltä, että se alkaisi jäätyä. Onneksi ei kuitenkaan, mutta kuraa lensi kokoajan ja lasinpyyhkimillä riitti töitä. Piti useaan otteeseen pysähtyä pesemään huoltamolla tuulilasi, jotta siitä jälleen hetken aikaa jotain eteensä näkisi. Puolessa välissä Jyväskylä-Tampere osuutta alkoi sankka sumu joka jatkui aina Turkuun asti, aina välissä olessa melko olematonta, jotta vain saattoi hetkeä myöhemmin tihentyä todella sankaksi unenomaiseksi usvaksi. Välissä tuntuikin, että ajaisin pösöni sijasta, jotain pienlentokonetta taivaalla pilvien lomassa, jopa ajovalotkin näyttivat juuri samanlaista kohdentavaa valokeilaa, kuin lentokoneet, kun ovat laskeutumassa. Sumusta huolimatta pääsin turvallisesti Turkuun perille kellon ollessa jo lähes puoli yö. 600 kilometrin matka meni tuossa huonossa kelissä n. 8 ja puolessa tunnissa.
En kuitenkaan heti asettunut nukkumaan, sillä olin lupautunut isälleni ns. atk-tukihenkilöksi ja asentelin tuohon kirottuun Vista-järjestelmään netistä ajureita, että isäni saisi esim. vanhan tulostimensa uudelleen käyttöön. Ja pistin myöskin oman läppärin yön ajaksi eheyttämään c-aseman, joka onneksi sitten auttoi ja sain jälleen toimivan läppärin.
Yö unia kertyi ehkä jotain viisi tuntia. Oli tarkoitus lähteä Turusta lentökentälle Exbress-bussilla, mutta hintaa sillä olisi ollut 27.50 €. Joten suunnitelmiin tuli muutos ja päätimme, että isäni vie minut autolla suoraan kentälle, eikä olisi ihan niin kiirettä ehtiä linja-auto asemalle ajoissa. Ja bussilla matka-aika olisi ollut 2 tuntia 45 minuuttia ja vaihto Espoon Ikean pysäkillä, kun autolla pysähdyksineen meni reilut pari tuntia. Käytiin kuitenkin Turun linja-autoasemalla kysymässä olisikos siellä vaakaa millä punnita matkatavarani, sillä pientä paniikkia siitäkin oli, että olisi jo lähtiessä ylikiloja (minä kun vieläkään osaa pakata kevyesti vain ja ainoastaan ne kaikista välttämättömimmät tavavat mukaani). Ei löytynyt vaakaa. Päätin ajaa itse perille asti, jotta isäni voisi siellä lentokentän päässä painaa mieleensä ajoreitin takaisin, kun hänellä ei tuota pk-seudun ajokokemusta paljoa ole. Tämä matka sujui ihan hyvin, tosin olisi ollut mukavaa ajella tällä viikolla avattavalla Muurla-Lohja moottoritiellä, mutta piti vielä tyytyä ajamaan tuo pätkä vanhaa ja hidasta tietä. Pysäköin autoni lähtöterminaali 2:n eteen ns. sakkopaikalle, kun vapaita paikkoja ei muualta löytynyt. Siinä hyppäsin nopeasti pois ratin takaa ja hetin talvitakin takakonttiin, samalla kun otin rinkkani ja reppuni mukaan ja sanoin isälleni pikaiset hyvästit.
Olin tehnyt chek-in:n jo yöllä netissä, joten periaatteessa minulle jäi siinä ihan hyvän aikaa. Kävin syömässä täytetyn patongin ja samalla surffailin pienen tovin wlan:lla netissä, mutta se olikin todella hidas. Sitten laitoin rinkkani päälle suojaksi tätini tekemän erinomaisen sateensuojan, joka myöskin peittää kätevästi rinkan lähes kakki hihnat ja muut vastaavat, jotka saattaisivat jäädä kiinni lentokentän hihnoilla. Kun tuon chekkauksen olin jo valmiiksi tehnyt, niin ei olisi tarvinnut enää siellä tiskillä vieraillakaan. Mutta kun en ollut ennemin tuota baggage-drom-systeemiä käyttänyt, päätin kysyä eräältä vapaana olevalta virkailijalta siitä neuvoa. No, neuvoa ei sitten tullut, kun hän siinä sitten laittoi sitä tavallista reittiä pitkin rinkan meneemään ruumaan, kun hänellä ei ollut kiireitä. Turvatarkastus sujui nopeasti ja ilman kommelluksia. Sitten olikin aikaa hieman kierellä tax-free alueella. Yritin kuumeisesti etsiä sellaista ilmalla täytettävää reissutyynyä, joka menee pieneen tilaan. Viime reissulla sellainen oli mukana, mutta Gokarnassa tammikuussa viettämäni ”vapaa” riippumatto-viikko eli nukuin viikon verran tähtitaivaan alla palmuihin kiinitetyssä hammocissa eli riipumatossa, sai sen aikaan että se katosi. Oma teoria on, että joku hippi taisi sen sosialisoida omiin tarpeisiinsa. Mutta enivei… en löytänyt sellasita, mutta löysin jotain muuta kiinnostavaa. Selailin siinä dvd-leffa eräässä putiikissa ja silmiini pisti Matti-niminen elokuva. Ja kun siinä vielä on englanniksi tekstityksetkin, niin päätin sen ostaa mukaan tylsiä iltoja varten. Voisin toki pitää sitten joskus jonkun leffa-illan jos satun törmäämään toisiin matkalaisiin. Mutta vaikken ole tuota leffaa katsonutkaan, niin siinä on taasen maailmalle melko omituista Suomi kuvaa Matti Nykäsen muodossa.
Lento oli vartin myöhässä, kun Hki-Vantaan ulkomaan terminaalia laajennetaan ja kone oli melko kaukana itse terminaalirakenuksesta, jonne oli tietenkin sitten dösä kuljetus.
Lento meni mukavasti. Tai yksi kommullus sattui heti koneeseen astuessa. Joku oli pistänyt minulle varattuun käsimatkatavara-tilaan liikaa laukkuja, enkä saanut millään sovitettua omaa reppua sinne. Reppuni täyttää kyllä ne sallitut mitat, mutta jäi parista sentistä kiinni, että suojakansi olisi menyt kiinni. En jaksanut alkaa säätämään heti aluksi, vaan kysyin seuraavasta penkkiristä, kun siellä näytti olevan tilaa, että voinko laittaa laukkuni sinne. Ja sinnehän se sitten pujahtikin ilman ongelmia.
Sain peräti nukutuksikin yhden elokuvan ajan, kun otin ruuan jälkeen puolikkaan nukahtamis-lääkkeen. Ilman sitä, ei olisi unista tainnut tulla mitään. Tutustuin sitten siinä myöskin vieressäni istuvaan nuorehkoon intialaiseen mieheen Santhos, joka opiskelee intian pii-laaksossa Bangaloressa yliopistossa joksikin insinööriksi. Vaihdettiin yhteystietoja ja jos olen Bangaloreen menossa, lupasi hän sitten tarjota yö-paikan ja tutustuttaa nähtävyyksiin yms. Mutta enpä ole varma jaksanko tällä reissulla enää Goaa etelämpänä käydä. Siinä lounasta syödessäni huomasin, kuinka Santhosn eteen oli ilmestynyt aito ja oikea Kingfisher olut-tölkki. Piti sitten itsellekin sellainen äkkiä saada, kun kyse on kuitenkin maailman parhaasta oluesta. Ensimmäiset kulausket tuota mallasjuomaa olivat aivan taivaalliset. Sitten siinä puhe Santhosn kanssa siirtyi itse tämän Kingfisher brändin omistajiin joka on yksi Intian rikkaimmista ihmisistä. Oluttehtaan lisäksi hän omistaa myöskin lento-yhtiön jolla myös itsekin lensin sekä ensimmäisen intalaisen formula-1 tallin. Kriketti kun on ehdottomasti Intian oma kansallisjali, voisin formuloista povata toista sellaista, varsinkin kun 2010 ajetaan ensimmäinen osakilpailu Intiassa. Olen monesti taksin kyydissä miettinytkin, että intialiset pärjäisivät siinä varamsti suomalaisiakin huomattavasti paremmin, sen verran taitavia kuljettjia ovat.
Vihdoin kone laskeutuin Intian yöhön ja koneesta ulos astuessa naamalleni levisi todella leveä hymy samalla kun tunsin ihollani yön kuuman kosteuden ja haistoin jälleen pitkästä Intian omaperäisiä tuoksuja. Ja taisin jopa päästä jonkinlaisen iloisen naurahduksenkin, johon edessäni jonossa kävelevä vastasi myöskin hymyllä. Intia on hymyjen maa, kaiken kurjuuden keskelläkin.
Maahantulotarkastus-jono oli yllättävän pitkä, taisi olla samaan aikaan pari muutakin koneellista tarkastuttamassa, että kaikki asiakirjat ovat ok. Mutta yllättävän jouhevasti jono eteni. Siinä sitten rinkkani haettua hihnalta satuin tutustumaan samalla lennolla tulleisiin pariin nuoreen neito kaiseen. Heilläkin oli määränpäänä, tosin olivat valinneet hieman aikaisemman vaihtolennot. Siirryttiin sitten kolmistaan kotimaan-terminaalille menevälle ilmaiselle kuljetus aulalle. Ja siellähän alkoi heti tätä tyypillistä inkkari säätöä. Kukaan ei oikein tiennyt, ainakaan matkustajista mitään eli siis informaatio oli todella olematonta. Busseja kulkee terminaanilen välillä 45 minuutin välein ja joillakin oli sitten todella kiire jatkolennoille. Sitten kun seuraava bussi tuli, me suomaliset emme olleet päästä kyytiin, koska tää virkailija-sir kyttäsi lentolippujamme tarkkaan. Tytöt pääsivät jollain tavalla jo bussiin, kun edellä olivat. Vuoro tulessa sir tarkasteli pitkään ensinnä minua ja vielä pidempään lentolippua. Kello oli jotain kuusi ja sir tuumasi etten pääsisi bussiin mukaan, kun jatkolentoni lähtee vasta kahdeksan ja puolen tunnin päästä. Sanoin sir:lle, että mun pitää päästä nukkumaan domestic-terminaalille. Sir viittoi kädellä ja sanoi tylysti, että nuku täällä. Sanoin, ettei ole tilaa. Sir pudisteli päätänsä sen merkiksi, että olisi siirtyä jonosta pois ja mennä vain kiltisti nukkumaan. Mutta päätinkin ihan pokkana kävellä hänen nokan edestä vain eteenpäin, enkä katsonutkaan enää häneen päin. Kukaan ei kuitenkaan tullut perääni ja niin pääsin bussin kyytiin. Bussi kierteli lentokentän reunaa ja piikkilangoilla varustetun suojamuurin takana kohosi todellinen vastakohta tälle kaikelle länsimaalaiselle materialistiselle hapatukselle. Dharvani Aasian suurin slummi, asukasluku arviolta 2.2-5.5 miljoonaa kurjuudessa elävää ihmistä, joille jokapäiväinen puhas juoma vesikin on todellinen ihme. Olen sen nähnyt pari kertaa ilmastakäsin ja se on todella todella valtava hökkeli/pahvi-kaupungi, jolle en löydä oikein sanojakaan… sen verran mykistäväksi vetää ja pistää miettimään ihan todella elämän epätasa-arvoisuutta tällä planeetalla.
Kotimaanterminaali on aika uusi, ei voi verratakkaan ulkomaan-terminaaliin. Siinä sitten vähän aikaa pähkäilin mille alkaisin. Tytöt jäivät vaihtamaan valuuttaa, tulivat ensimmäisellä tiskilla kusetetuiksi, etsivät toisen, jossa kuitenkin kurssi huono ja vielä jotain 2 %:n provikka päälle. Päätin jättää valutan vaihdot myöhempään, sillä lompakossani oli kuitenkin edellisen reissun jäljiltä vielä reilut 1600 rupiaa eli n. 28 euroa, jolla ainakin selviäsin Goalle asti. Kävin sitten ulkona ns. haukkaamassa raitista ilmaa eli tupakoimassa. Uloskin oli aika vaikea päästä, kerran terminaaliin oli kerran sisälle päässyt. Katselin siinä ihan rauhassa menoa ja kuinka korppi kävi sammuttamassa janoaan todellakin mustaakin mustemmassa lammikossa.
Toiselle neitokaisista oli oli mukaan 10 kilon laukku täynnä katu/slummi-lapsille tarkoitettuja vaatteita. He eivät oikein vain tienneet miten he ehtisivät ne käydä viemään jonnekin avuntarvtsijoille, varsinkaan kun terminaalissa ei ollut mitään lukollista laukkujen säilytystä. Tarjouduin laukun vahdiksi sillä aikaa, kun he ottivat rikshan ja kävivät melko nopeasti toimittamassa ne slummi-lapsille. Näin pari kuvaa siitä ja olivat kyllä lapset todella onnellisen näköisä kun saivat käytettyjä, mutta heille uusi vaatteita.
Tiemme erkanivat, kun he päättivät etsiä jostain nurkasta sopivat paikan minne pistää levyksi. No, ehkäpä törmään vielä heihin ja muihinkin suomalaisiin Arambolissa, jonne he olivat matkalla.
Aluksi tuntui aika tuskaiselta vain istua ja odottaa ajan kulumista. Siinä yhdeksän aikaan päätin pistää itsekkin nukkumaan, tein matkalaukku-kärrystä sopivan jalkojen sijan ja yritin itseni vääntää edes jokseenkiin siedettävään asentoon. Sain kuin sainkin ihmeen kaupalla puolitoista tuntia katkonaista unta, kun laitoin korvatulpat korviin. Ei häirinnyt kuulutukset, eikä vieressä menevä turvatarkastuksen jonon äänikään. Heräilin jokseenkin virkeänä ja ostin n. 80 centillä ruokaa joka täytti vatsani kohtuu hyvin. Napostelin myöskin viimeiset palaset Fatserin sinisestä… seuraavan kerran sitä sitten saa vasta kolmen kuukauden päästä.
Kuva1: Ensimmäinen auringon nousu Intiassa.Kuva2.: Nousukiidossa näkyi kohti Goaa nykyi Dharvanin slummi ja samalla suuri luokka-ero aidan välissä.
Kuva3: Dharvaninia edelleen...
...jatkuu seuraavalla kerralla....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti