Himalajaa ihmetelemässä

Tässä olen ollut jo viikon päivät Himalajalla. Viime viikon kokonaan olin Kasmirissa ja eilen saavuin kommelluksien kautta sitten Himacal Pradeshin osavaltioon ja tarkemmin Dhramsalamiin tai vielä tarkemmin McleodGanjiin, jossa sijaitsee Tiibetin pakoilaishallinto. Tämä on varmasti tähän astisen reissuni siistein ja todella rennoin paikka ja huoneestani on aivan uskomattomat näkymät vuorille n. 2000 metriin.

Lyhesti voin todeta (kirjoitain jos vain jaksan), että Kasmir oli todella kaunis paikka, mutta tähän aikaan vuodesta aivan liian kylmää. Sain sieltä tuliaisiksi keuhkoputken- ja poskiontelon tulehduksen ja olo on välissä todella paskamainen. Viime yönä niistin ensimmäisen kerran hieman verta eli pitää tänään yrittää etsiä joku lääkäri tai mennä sairaalaan. En uskalla vielä tässä vaiheessa kokeilla vaihto-ehtoista lääkitystä eli perinteistä tiibetiläisiä luonnonmukaisia lääkkeitä, vaan tuvaaduin ihan antiioitteihin. Ostin Srinigarista kolme tablettia jonkin laista antibiootti, mutten todellakaan tiedä olivatko oikeinlaisia, kun suoraan apteekista ostin.
Mut kaikesta huolimatta Kashmir oli aivan mahtava kokemus ja paras hetki taisi olla keskiviikkona pieni trekki vuorille n. 4000 metriin ja sitten vielä pieni poni-ratsastus kans toisessa paikkaa, todella jyrkillä rinteillä.

Sunnuntai oli kyllä elämäni ehkä oudoin päivä, johtuin ehkä tästä sairauden heikentämästä olostani, mutta lyhesti myöskin siitä syystä, että Kasmirissa alkoi olla aika levotonta ja sunnuntaina Srinagarissa oli lähes täydellinen ulkonaliikkumiskielto, koska edellisenä iltana oli kolme kapinallista saanut surmansa turvallisuusjoukkojen luodeista, kun he olivat avanneet tulen ja tästä johtuen koko 1.1 miljoonan kaupunki oli päätetty pistää hiljaiseksi ulkonaliikkumiskiellolla, että uusien iskujen tekeminen olisi hankalampaa.
Oli takoitus lähteä aamulla aikaisin jeepillä Jammuun, jonne olisi ollut n. 8 tunnin ajomatka. Mutta tuosta ei tullut mitään, koska kaikkien piti pysyä kodeissaan ja kaduilla liikkumiseen tarvitsi olla erityisen painava syy. Katsoin sitten aamulla yskiessäni ja nenää tieheästi niistellessäni, että nyt tää kaunis, mutta levoton Kasmir saa riittää ja pitää päästä tästä osavaltiosta mahdollisimman pian pois, en halua jäädä jumiin jos suurempia levottomuuksia puhekaa, varsinkaan kun melko sairas oli. Joten kysyin oppaalta, joka kysyi sitten eräältä sotilaalta, että pääsekö lentokentälle ajamaan. Kuulemma pääsi, jos on lentolippu. No, sitten sanoin oppaalleni, että haluan Jammuun lentämällä. Ja sitten lähdettiin hakemaan jeeppiä aidatusta turistiautojen parkkipaikasta. Oli ollut pakkasen puolella, kun autojen lasit olivat jäässä. Muutaman starttaus kerran jälkeen jeeppi vihdoin käynnistyi ja saatoimme lähteä ajelemaan kapeita sivukujia pitkin erääseen matkatoimistoon.
Sivukulajta päästyeämme isolle tielle, heti piti pystähtyä tarkastuspisteeseen ja oppaani selitteli, että tää pelkäävä turisti poika haluaa pian pois tästä kaupungista.
Oppaani pysäköi jeepin erään kadun varteen ja sanoi palaavansa pian. Sitä olin vähän kiivastuksissani kysellyt, että saanko jo todella perkeleen kalliista jo valmiiksi maksetusta jeeppi-matkastani rahoja takaisin. No en saanut kuin vain vaivaset 500 rupiaa eli alkoi hieman hiilestyttämään tää kashmirin meiniki tässä vaiheessa.
No, oppaani häipyi rahojeni kanssa ostamaan lentolippua hintaan 2900 rupiaa. Jäin sitten aivan yksin kylmään autoon katselemaan tuota todella hullun näköistä meinigiä kaduilla, kun soitilaita oli kadut pullollaan ja tiesulkuja, rynnäkkökivääreitä ja isokaliberisia konekivääreitä siellä sun täällä, kun kaudut olivat lähes aivan autiot, vain muutama paikallinen asukas ostamassa. vieresestä kioskista tupakkaa tai muuta pientä. Puoli tuntia istuskelin autossa ja katselin meinikiä, kun sitten kuulin takaani hieman kaukaa jonkun miehen karjuvan kovalla äänellä ja jotain pientä meteliäkin. Näin, että tuo karjuva mies oli ilmeisesti jokin iso sotilaspäällikkä asusta ja käskysitä päätellen, sillä kaikki muut sotiaat näyttivät tottelevan häntä. Tää päällikkö antoi ilmeisesti korkeamman tahon käskyjä, sillä ne muutama paikalliset kadulla kävelijät häipyivät todella nopeasti kaduilta pois ja parin metrin päästä jeepistä oleva avoinna ollut kioskikin piti sulkea, kun päällikkö kävi karjumassa sen pitäjälle isolla äänellä. Ihme kyllä minua ei tässä vaiheessa noteerattu mitenkään, mutta pelko ja pieni paniikki alkoi kasvaa sisälläni, sillä oppaani oli sanut palaavansa aivan pian, mutta jo yli puoli tuntia oli kulunut ja olin aivan yksin jeepissa ja se mitä näin kaduilla tapahtuvan, tuntui aivan kuin se olis tapahtunut jossain sota-elokuvassa.
Minuutit kuluivat kadut tyhjenivät ja soitilaita käveli rynnäkkökiväärit ollalla auton vierestä. Sitten eräs sotilas koputti ikkunaan ja ruuvasin sen auki. Hän kysyi mistä maasta olen ja sanoin "Finland". Hän olisi halunnut nähdä passini, mutta kun aloin kaivamaan sitä repustani hän pudisti päätänsä ja lähti tiehensä. Sitten kymmen minuutin päästä tuli toinen sotilas kyseleen jotain minulta, mutten saanut hänestä mitään tolkkua kun puhui paikallista kieltä, joka eroaa ihan selvästi hindistä, jota ymmärrän muutaman sanan. Yritin kysellä lontooksi, mitäs asiaa, mutta tää rynnäkkökiväärillä varustettu muslimi-sotilas vaan nauroi, kun en häntä ymmärtänyt ja siten kaiketi toivotti vain hyvät päivän jatkot.
Oli kulunut jo tunti ja vartti, kun oppaani oli lähtenyt ostamaan lippua. Olin aivan varma, että hänelle oli tapahtunut jotain, tai hän ei saanut enää palata jeepille takaisin noiden sotilaiden käskystä. Aloin miettiä, mitähän hittoa tässä sitten tekisi... olin yksin sairaana jeepissä keskellä lähes sisällissotaa yhden rinkan ja yhden repun kanssa. Mietin sitten eri vaihtoehtoja jos oppaani ei palaisikaan ja ne olivat aika vähissä, kun taksejakaan ei ollut sattuneista syistä saatavilla. No, sitten ajattelin vain, että "Don´t panic", kuten Linnunradankäsikirja liftareille oli opettanut. En alkanut panikoimaan, vaan aloin lukeen yhtä jännää suomalaista dekkaria, joka niin ikään liittyy muslimeihin ja terrorismiin ja unohdin hetkeksi tuon ikkuneiden ulkopuolella olevan kaoottisen näköisen todellisuuden.
Ehdin lukea kirjaa sivun verran, kun oppaani tulee viimein autolle. Kysyin heti huolestuneena, että mikäs kesti niin kaun. Vastaus oli peri intialainen eli makatoimiston tulostin ei ollut toiminut ja oli pitänyt lähteä etsimään jostain kaukaa toista tulostinta. Että silleen... l

Lentoni oli tarkoitus lähteä klo. 11.00 ja kello oli jo 9.40. Sitten jeeppi jälleen pitkän tovin jälkeen starttasi ja lähdettiin liikenteeseen. Luulin, että oppaani heittäisi minut kentälle, mutta mitä vielä... pyshödyttiin erään torin kulmaan odottamaan oikeaa kuskia, joka tulikin riksalla. Kellään ei ollut tasarahaa riksakuskille, joten 100 rupiaa jäi odottaan särkemistä erääseen apteekkiin. Sitten taasen sivukujia pitkin kohti Dal-järveä, jossa asuntoveneeni sijaitsi. Ihmettelin, mitäs hittoa mä enää sinne, no tää oppaani halus itse jäädä kyydistä pois. Tämän matkan aikana he riitelivät jostain kova-äänisesti ja kun oppaani ei katsellut tielle ja näin nopeasti kuin edessä oli lauma koiranpentuja. Tunsin jeepin ajavan jonkun päältä ja kun käänsin katseelin takaikkunaan, näin vaalean koiranpennun ujeltavan jalta kohti taivasta todella huonossa kunnossa ja ilmeisti verta vuotean. Toinen pentu tuli heti hätiin... päätin kääntä katseeni pois tuosta näystä ja rukoilla, etten enää enempää verta joutuisi näkemään.
Sitten saavutiin järven laidalle ja oli heitettävä oppaaleni hyvästit. Hän toivotti kaikkea parasta ja käski kirjoittaa pian mailia. Lupasin kirjoittaa..
Sitten tän oikean kuljettajan kanssa kohti lentokenttää jonne oli matkaa. Lentolipusta oli yksi kopio kuskila, jota hän minuutin tai parin välein näytteli tarkastuspisteillä sotilaille. Sitten pysähdyttiin sen torin laitamille, mistä tää kuski oli hypännyt kyyttiin. Hän lähti sitten kesken kaiken hakemaan muutamaa kymmentä rupiaa vaihtorahoja takaisin apteeksita ja silloin aloin huutaa suomalaisia kirosanoa isoon ääneen... kello tikitti jä tää äijä kylmän viileesti lähti hakemaan n. 30 centtiä... niinkuin ei minulla olisi ollut tuota summaa maksaa.
Matka kentälle sujui ja ei sujunut. Ei ollut oikeastaan muita kulkuneuvoja, mutta nuo lähes jokaisessa risteyksessä olevat armeejan tarkastuspisteet tekivät liikkumisesta hidasta.

Kello taisi olla jo 10.20 kun vihdoin saavuttiin lentokentän tuntumaan. Ennen varsinaiselle termianaali-alueelle pääsyä oli ensimmäinen kunnon chek-point eli kaikki mun matkatavarani läpivalaistiin ja itse menin metallinpaljastinen läpi ja vielä tehtiin pitapuolinen ruumiintarkastuskin. Samalla kun itse olin tarkastuksessa, yksi sotilas tarkasti jeepin läpikotaisin, joka koloa myöten. Pari nuorta jannua kantoivat mun laukkuja, olivat vähän ihmeissään kun antanut heille tippiä. Sitten jeepillä parisataa metriä eteenpäin lähtöterminaaliin. En antanut kuskillekaan tippiä, tunsin olevani jo muutenkin aivan liian puhtaaksi kynitty viikon aikana.
Sitten astuin terminaaliin sisälle ja näky oli kyllä aika uskomaton. Todella vähän matkustajia, mutta todella paljon sotilaita ja muita turvallisuusjoukkoja aseineen. Heti ulko-ovesta sisään astuessa oli toinen chek-poin ja laukut läpivalaisuun ja itse metallinpaljastimen läpi. Rinkkaan laitettiin taasen sellainen tarra-sinetti, kun se oli ruumaan menossa ja laukku läpivalaistiin ihan muuten vain. Sitten astelin chek-inniin. Jonoa ei ollut oikeastaan nimeksikään, mutta pelkäsin etten ehtisi tehdä lähtöselvitystä ajoissa. Ja mitä vielä, vaikka kello oli 10.30, niin hyvin ehti ja boarding time:n oli siirtynyt jo alkavaksi 11.30 eli lento oli myöhässä, eikä ihme näin laajoine turvatoimineen.
Ostin kupin chaita ja istuin kylmille penkille ihmettelemään menoa. Välissä tuli parikin sähkökatkosta, mutta generaattorit toimivat. Ulkoa kuului välissä helikoptereiden ylilento ääniä ja terminaalissa oli varmasti lähes jokaista senhetkistä matkustajaa kohden yksi sotilas tai muu turvallisuushenkilö. Kello tikitti eteenpäin ja lähtö viivästyi yhä ennen.
Vihdoin kuulutettiin sitten kolmen eri lennon matkustajat turvatarkastukseen, naiset toiseen jonoon ja miehet toiseen. Kolmelle lennolle ei kyllä ollut paljoa matkustajia. Kun tuli minun vuoroni näyttää virkailijalle lentolippua, että pääsisin jälleen kolmanteen turvatarkastukseen, mies pudisteli päätänsä ja sanoi, että laukkuni ollut sallittu käsimatkatavaroihin. Oli kyllä ällikällä lyöty, enhän nyt voinut heittää reppua ruumaan tai muutenkaan menemään, sillä sisällä oli läppäri ja kamerakaulustoni ja lääkkeitä. Kävelin hermostuksissani takaisin lähtöselvitykseen, mutta tiskit olivat tyhjät. Mutta onneksi siihen tuli eräs Spice Jetin virkailija ja selostin hänelle tilanteen. Hän vain käski selittää saman sille turvatarkastus miehelle ja sanoa, että reppuni läpivalauistaan uudestaan. No, niin sitten onneksi tehtiinkin. Mutta reppuni ei mennyt läpivalaistuksesta läpi, vaan joutui käsitarkastukseen. Mutta käsitarkastuskin oli sitten intialaiseen tapaan mitä sattui. Kun tarkastaja tarkasti reppua, huomasin että sinne oli jäänyt 65 ml:n aerosoli off-pullo ja ajattelin mielessäni että tuota hyttysmyrkkyä en halua menettää, sillä sitä tulen tarvitsemaan vielä matkani varrella. Ja kuin tarkastaja olisi ollut ajatusten lukija, hän panikin sen sitten takaisin reppuun. Tämä ei olisi varmasti ollut missään EU-maassa mahollista, että aerosolipullo sallittaan käsimatkatavaroissa. Tuo reppuni on kolmi-osainen, mutta tää tarkastaja jaksoi tarkastaa vain kaksi ensinnäistä osaa ja jätti kokonaan tarkastamatta tuon osan, missä mulla on kamera-kalusto ja läppäri. Olin vähän tyrmistynyt, että tätäkös varten sitä sitten käydään lukuisissa turvatarkastuksissa ja sitten itse repun käsintarkastus on todella huolimatonta. No, luotin siihen ettei läpivalaisuissa koneeseen pääsisi kuitenkaan mitään räjähteitä tai ettei siis lentoni olisi minkään iskun kohteena, joka tosin olisi ollut todella äärimmäisen harvinaista, muttei tänä aika ollenkaan mahdotonta. Reppuni lentolipukkseen lyötiin OK-leima turvatarkastuksen osalta ja niin pääsin sitten itse odotus-saliin. Mutta sitä ennen piti vielä käydä itse henkilökohtaisesti ulkona tunnistamassa oma ruumaan menevä laukku. Tämä kaiketi siltä varalta ehkä? ettei sinne mene ns. kenenkään "ylimääräistä" laukkua eli siis terroristien laukkuja. Kun tunnistus oli suoritettu, pääsin vihdoin istumaan. Ja sattumalta satuinkin istumaan erään tolpan viereen, josta jostain sattui tulemaan lämmintä ilmaa. Koko terminaali tuota lukuun ottamatta oli lähes yhtä kylmä, kuin mitä ulkolämpötilakin eli ehkä n. max. 10 astetta. Eli lämpimistä vaatteista oli hyötyä. Viereeni istahti eräs vanha mies, joka esitteli itsensä ja oli kotoisin Etelä-Afrikasta, ilmeisesti omasi Kasmirilaiset juurensa, kun näytti aivan paikallisilta. Hänen kanssaan siinä tovin aikaa manattiin näitä ns. todella tiukkoja turvatoimia. Sitten hän lähti menemään ja aloin lukemaan jälleen sivun verran dekkaria.

Vihdoin saatiin lupa lähteä kulkemaan itse lentokoneeseen. Mutta sitä ennen ulkona odotti vielä viimeinen turvatarkastus ja lentolppuun vielä yksi OK-leima. Sitten vain astelemaan lentokoneeseen. Reppuni ei ollut taaskaan mahtua ylös käsimatkaravara-koteloon, vaan piti jälleen hetken aikaa taistella. Taaskaan ei sattunut ikkunapaikkaa, mutta eipä sillä väliä. Kun kone vihdoin reilsuti yli 1.5 tuntia myöhässä lähti nousuun, tunsin hienoista helpotusta, että olin päässyt Srinigarista ehjin nahoin pois, tässä vaiheessa mulla ei ollut vielä kovinkaan tarkkaa tilanetta mitä siellä oli tapahtunut, kun en netissä ollut vielä käynyt. Mutta paikallisten ilmeistä päätellen, tuollainen ns. sotilaallinen meno on siellä ihan normaalia, kun he eivät näyttäneet ollenkaan tilanteesta sressaavan. Minusta, pienestä P-Pohjanmaan kasvasti tuo tilanne alkoi olemaan jo lähes aivan liikaa, eli tämän reissun hc-osuus toivottavasti jäisi sitten taaksensa kun kone lähti nousukiitoon. Ensimmäistä kertaa lentokoneessa tunsin pientä painetta korvissa ja niitä pitikin puhaltaa auki aika tiheesti. Samoiten paine poskionteloissa kasvoi sitä myöten mitä korkeammelle kone nousi. Mutta eipä tuo kone nyt kovin korkelle noussut, kun lähtökorkeuskin oli ehkä n. 2400 metriä ja lento-aika vain 35 min.

Saapuminen Jammuun oli kans aika erikoista. Vaikka oli kyse samasta osavaltiosta, meno oli aika toista kuin Srinigarissa. Ensimmäistä kertaa saavuin sellaiseen isoon kaupungiin, mistä Lonely Planetissa ei ollut sanaakaan. Ja ensinnäistä kertaa jouduin lentokentän ulkopuollella itse tilamaan taksin, olinkin aika kulttuurishokissa kun terminaalista ulosastuessani kimmppuuni ei hyökännyt yhtään ainoaa taksin tarjoajaa. Aika kummalista. Selitin sitten, että haluan päästä joko junalla tai bussilla Dharamsalamiin, mutta junia ei sinne kuulemma kulkenut. No, taksin sain 200 rupialla bussi-asemalle. Sikhi-kuljettaja jätti minut erään matkatoimiston eteen. Samalla tunsin kuinka paljoin lämpimämpi ilma Jammussa oli, kun kalsarit ja pitkähihainen kalsaripaita alkoivat olla aivan liikaa. Ensinnä näytti siltä, ettei olisi mahdollista saada bussia Dharamsalamia ennen seuraavaa aamua, mutta sitten jostain sainkin kuin sainkin vielä samalle iltaa lipun. Bussi lähtisi n. klo. 20.20 olisi lähellä Dharamsalamia eli Gullamia n. klo. 3 yöllä. Kelpasi minulle ja hintaa oli vain 450 rupiaa.
Lähdin sitten etsimään n. neljäksi tunniksi halpaa huonetta. Matkatoimistosta tarttui eräs avulias mies mukaansa, joka otti selkäänsä sitten mun 20 kg paivan rinkan ja lähdin hipsimään hänen perässään kadunlaitaa väistellen lehmän lanta läjiä ja muita roskia.
Pienen säädön jälkeen sain todella paskaisen huoneen 250 rupialla. Päätin ottaa sen, että saisin kamani turvallisesti vähäksi aikaa talteen ja saisin vaihdettua kuivaa vaatetta ylleni ja pistää sukat yms. kuivamaan.
Lähdin etsimään sitten nettiä. Kiertelin ja etsiskelin nettiä aika kaun. Samalla tuli tutustuaa hieman kaupunkiin, joka oli aika kaaoottinen ja yhtään ainoaa länsimaalaista en nähnyt. Eräässä paikkassa netti ei toiminut ja mut neuvottiin toiseen paikkaan. Tuo toinen paikka vain tuntui sijaista aika aukana ja sitten jouduin ylittämään todella vilkkaita katuja. Siinä harhailessani ja kylttejä katsellessani, seuraani tuppautui eräs n. parikymppinen inkkari. Hän kysyi, että voisikos auttaa. Kerroin, että etsin nettiä ja hän sitten lähti opastamaan. Ylitettiin sitten äärimmäisen iso ja vilkas liikenneympyrä ja samalla yritin painaa reittiä mieleeni. Tää nuori herrasmies kertoili aika huonolla englannilla, mitä opiskeli ja näytti koulunsakin, joka oli kadun vierellä. En jaksanut olla kovinkaan sosiaalinen, kun oli mitä oli. Sitten 10 minuutin kävelyn jälkeen nettipaikka löytyikin. Kysyin vielä oppaaltani, haluaako hän tippiä ja aloin kaivaa rupioita lompakosta. Hän naureskeli ja sanoi, että ei todellakaan halua. Olin hieman ihmeissäni, että joku voikin auttaa ilman, että haluaisi rahallista hyötyä.

Tunteroisen surffailtua netissä lähdin takaisin päin ja oli alkanut jo hämärtää todella paljon, joka teki suunnistamisestani entistä vaikeampaa. No, onneksi ei reitti ollut hankala ja löysin takaisin huoneeseeni, josta kävin hakeen vain puhelimen ja suunnistin syömään. Samalla alkoi hieman sataa kylmää vettä. Ja yritin etsiä sopivaa ruokapaikkaa. Alkoi oleen verensokeri todella alhaisella tasolla, kun en ollut syönyt kuin aamiaiseksi munakkaan ja pari leipää. Ja samalla iski jokin paskamainen vitus-päälle ja yhtäkkiä koko kaupunki alkoi tuntua maailman vastenmiellisemmältä paikalta. Kun saavuin erääseen ravintolaan, muslimit siellä vain tuijottivat minua ja palvelua en alkuksi saanut, vaikka kuinka yritin pyytää. Sitten aika yskittyä ja niistettyä nenääni, eräs nuori mies-tarjoija joka puhui hyvää englantia tuli kysymään mitä otan. Tilasin, söin ja lähdin huoneeseen todella paskamaisissa fiiliksissä ja kirosin mielessäni koko Intian ja lupasin sillä hetkellä, et tää on viimeinen kerta kun tähän maahan astun jalallanikaan. Eli siis oli alkanut Intian suhteeni viha-vaihe.
Hain vain kamani huonesta ja lähdin kohti matkatoimistoa, josta reilun puolen tunnin jälkeen mut ohjattiin oikeaan bussiin. No, fiilis ei tässäkään vaiheessa ollut korkea, eikä sitä parantanut sekään, että edessäni istuva intialaispariskunta tai se mies alkoi väkisi rynkyttää edessä olevaa penkkiä taka-asentoon ja minähän en siitä ollenkaan pitänyt, koska en saanut lupaa siirtä itse penkkiä taka-asentoon. En antanut tälle tyypille mitään saumaa saada penkkiä taka-asentoon, josta lopputuloksena polvissa on pari mustelmaa, mutta sain kuitenkin jalkani edes jotenkin mahtumaan jalkatilaan ja sain sitten jostain kummasta syystä jopa nukuttuakin bussissa, vaikka aluksi tuntui siltä, että kohta lentää laatta kaikista monttu-hyppelyistä, kun olin saanut istumapaikan toiseksi viimeistä rivistä.
Ensinnäisen pyshdksen jälkeen pistin mp3-soittimen soimaan ja vajosin sitten todellakin uneen. Ja valitettavasti niin syvään uneen, että olin missanut tuon mun pysäkkini ihan totaalisesti. Olisi pitänyt käydä kaiketi kuljettajalle sanomassa, että haluan jäädä pois siinä Dharamsalamin kohdolla, mutta ei kai sekään olisi auttanut, kun kerran sikeässä unessa olin. Tämä on sitä yksinmatkaamisen todellasta reissuromantiikka. Heräsin sitten puoli kuudelta siihen, kun isokokoinen vierustoverini alkoi tekeen lähtöä. Kysi kelloa ja kirosin suomeksi. Siinä sitten takapenkkikin heräsi ja tää vierustoveri kertoi omalla kielellään, et olin missanut Dhramsalamin ja muutama tyyppi repes nauruun. Mulla oli siinä vaiheessa nauru kaukana. Sain vasta tässä vaiheessa tietää, että tämän bussin määränpää on Manali Olisin toki voinut sinnekin lähteä käymään, kun kerran missasin oikean pyskäin, mutta ajattelin et siellä voisi olla aivan liian kylmää.
No, päätin jäädä bussista samalla pysäkillä tän vierustoverin kanssa. Siinä sitä sitten oltiin aamun kylmyydessä Himalajalla vuorten keskellä tietämättä oikeasti missä helvetissä sitä oikeasti oltiin. No, nou hätä... tää mun ikäinen vierustoveri päätti jeesata ja käveltiin sitten linja-auto-asemalle. Sitä ennen juotiin aamu-chait ja yskin kuin viimeistä päivää ja vierustoverikin siinä että mun pitäis mennä lääkäriin ja suositteli muutamia lääkkeitä. Kun teet oli joutu, alkoi bussien selvittely. Itselläni ei olisi varmasti pinna kestänyt, mutta onneksi sitä on ihan oikeasti ystävällisiä ihmisä olemassa, jotka selvittävät jutut puolestani. No, vaihdettiin vielä tän vierustoverin kanssa mailiosoitteita ja sitten hyppäsin jo liikkuvaan paikallis-bussiin sisään.
Kyyti reilut 150 km. takaisinpäin Dharamsalamiin maksoi ensinnä 85 rupiaa eli reilun eron. Istahdin sitten ensinnä takapenkille, mutta taka-ovi auki ja pirunmoinen viima, niin päätin jättää rinkkani taakse ja itse siirtyä hieman edemmäs. No, siinä sitten matka sujui verkkaisesti vuorten reunalla kulkiessa ja maisemia ihalessa. Välissä bussi kulki aika lähellä tien reinaa ja pudotusta oli parhaimmillaan monta sataa metriä alaspäin, joten ei tehnyt mieli kovin katsella alas laaksoon.
Matkalaiset vaihtuivat ja aurinko alkoi lämmittää sisälläkin. Pystyin jopa polvet ns. kurkussa asti, jopa välissä muutamaksi minuutiksi torkahtamaankin. Tunnit kuluviat. Panikoin sitten välissä asemilla, et missä pitäis jäädä pois. Rahastaja vain nauro ja kertoi, että kyllä mä sinne Dharamsalamiin pääsen. No, en sitten ehtinyt jäädä oikealla pysäkillä pois minne olin lipun maksanut. Eli taasen missasin pysäkin, mutta ei siinä mitään, tää oli aika kaikana Dharamsalamista. Joten ostin uuden lipun lähemmäs, hintaa 35 rupiaa. Matkaa oli tehnty jo varmaan reilusti yli neljä tuntia kun sitten vasen takarengas päättää puhjeta ja kuuluu kauhea suhina. Siinä sitten kuljettaja vaihtaa renkaan puolessa tunnissa ja matka jatkuu.
Sitten vihdoin näen Gagalin ja kyltin Dharamsala. Toisella puolen istuva tiibetiläinen nainen sanoo, et tää on oikea pysäkki jäädä pois ja samalla myöskin rahastaja huomaa mun kysyvät katseet ja viheltää pilliin pysätymisen merkiksi ja huutaa mulle, et Dharamnsala ja osoittaa kädellään vasempaan päin.
Sitten alkaakiin todellinen taistelu päästä todella täpötäydestä paikkallis-bussista pois. Ensinnä se, että itse pääsee liikkumaan ihmisten keskellä, jotka eivät pahemmin tilaa anna on aikamoinen suoritus. Mutta sitten vielä piti yrittää saada reppu ja rinkkakin ulos, niin olihan todella taistelu... tuli astuttua monen varpaille ja tönittyä todella röyhkeästi ja lopuksi taisin työntää erään naisen takamuksellani jopa ovesta takaisin ulos, kun hyppäsin jo liikkuvasta bussista vihdoin ulos. Hiki virtasi ja tunsin viikon jälkeen jälleen todella lämpimän aurinkon paisteen. Vaatteita oli aivan liikaa, kun oikeastaan hellettä oli. Sain kohtuu nopeasti itselleni taksin ja määränpää tää McleodGanj. Ja sitten huonekin löytyi nopeasti, jossa sitten kävin ensinnäisenä kuumassa suihkussa.

Eli nyt sitten tässä aamiaisella olen pitkästä aikaa omalla läppärilläni netissä. Pitäisi tästä lähteä etsimään lääkäriä tai vastavaa...Voisin muutaman kuvan kans tässä julkaista tuolta Kasmirista.